Siirrymme astioiden konetiskaukseen

Muistatko kun kerroin yksivuotiaan käsintiskaustaidoista? Osaa se enemmänkin! Tänä aamuna poika oli lähtenyt omille teilleen herättämättä minua, ja tietenkin suunnannut suoraan keittiöön siivoamaan - tai ehkä ruoanhakureissulle. Heräsin lopulta sellaiseen yllätykseen että konetiskiainetta oli joka puolella mihin päätä käänsi. Olin niin unentokkurassa etten vain jaksanut ikuistaa näkyä vaikka mieli teki. Säilytän kyseistä myrkkyä lasten "ulottumattomissa" (niin luulin) tiukassa Tupperware-purkissa. Nyt pitää varmaan keksiä siihen jokin parempi ratkaisu, koska tänä aamuna purkki oli tyhjä, ja valkoista murua oli avatussa tiskikoneessa, parissa keittiönkaapissa, keittiön lattialla, eteisen lattialla, minun huoneeni lattialla, vessan lattialla... Luulen että konetiskiaine haihduttaa ilmaan jotain kaasua, koska haju koko talossa oli niin hirvittävä että piti pidätellä hengitystä! Kun sain yksivuotiaan ihon pestyä (ihan varalta) ja lattiatkin, ja menin aamupalanlaittopuuhiin, löysin ainetta myös työpöydiltä! Siellä oli selviä jalanjälkiä pariakin eri kokoa; nähtävästi 3- ja 5- vuotiaat olivat kiivenneet hakemaan aamupalaksi purkkaa, vaikka varovaisesti kielsivätkin asian. Täällä siis temmelsi kolme pikku jalkaparia levittäen murua aika lailla koko alakertaan. Toisaalta, ehkä lattiansiivous oli muutenkin jo paikallaan...

Mitä äidin kuuluisi tehdä jos lapset eivät herätä aamulla? Tätähän olen pohtinut jo viiden aiemmankin pikku apinan kanssa, vastausta löytämättä. Nuo viimeiset unenpätkät ovat aamullakin niin tärkeitä, kun on saanut koululaiset kouluun. Että ei voi kyllä jäädä odottelemaan pienten heräilemistä! Ja kelloa ei viitsi enää laittaa herättämään siltä varalta että pienet sattuvatkin nukkumaan pidempään.

Varsinkaan näillä univeloilla. Eilen illalla (en tiedä kehtaako tätä edes tunnustaa) nukahdin koulussa! Aargh. Enkä vain kerran vaan ehkä torkahtelin oikeastaan koko kahden oppitunnin ajan. Ne hetket kun olin tajuissani, tuijotin tyhjää paperiani ymmärtämättä matematiikasta yhtään mitään. En vieläkään voi uskoa sitä - luulin että tunnilla nukkuminen kuuluu nuoruuteen! Silloin asioiden tärkeysjärjestykset olivat hiukan erit, mutta nyt oikeasti haluan oppia. Kyllä hävettää. Miten ihmeessä saisin nukuttua enemmän? Läksyjen teosta en voi luopua, koska niihin en ole saanut aikaa käytettyä aikaisemminkaan. Kotitöistäkin olen tehnyt näinä viikkoina vain pakolliset pyykit ja ruoanlaitot..
 

Ai niin, pahin unisyöppö taitaa olla tuo lasten yöheräily! (Huomaatko, nytkin ajatus pätkii.) Eilen illalla Olivia ja Jonah olivat aivan yliväsyneitä, kun eivät olleet suostuneet mennä nukkumaan vaan jatkoivat leikkejä vielä tuntikausia iltayhdeksän jälkeen. Sitten lopulta kun pistin todella kovan kovaa vasten, Olivialle iski paniikki kuun takia. Luit oikein, kuun. Ei ollut edes täysikuu, mutta olihan se aika kirkas pilvettömällä taivaalla. Tuli taas harmiteltua että ne vuosi sitten ostetut pimennysverhot ovat edelleen tuolla kaapissa. Mutta yleensä tyttö pelkää pimeää, että ota siitä sitten selvää. Olivia on jostain syystä pelännyt tähtiä jo vuosikausia, mutta nyt sitten pelkäsi kuuta. Hämärässä kun joku kirkuu kuin syötävä, kauhu tarttuu erittäin helposti myös kolmivuotiaisiin, joten sitten minulla oli kaksi panikoivaa, ja siihenhän heräsi yksi jos toinenkin. Koululaiset ovat toki niin fiksuja että osaavat jatkaa unia pienten mellakoiden jälkeenkin, mutta Joshua valvoi sitten seuraavan tunnin senkin jälkeen kun olin siirtänyt nämä kauhuiset kakarat eri huoneeseen talon toiselle puolelle jonka ikkunoihin ei paistanut.

 
Itse asiassa täällä on joka yö valvottu; korvatulehdus jatkuu. Joshua sai puolet niistä rokotteistaan, vaikka limainen, hakkaava yskä ja korvakipu piinaavatkin vielä. Joka yö on herätty ainakin kerran rauhoittelemaan kivun tuomaa raivoa ja lääkitsemään. Voiko yksivuotias tietää haluavansa lääkettä? En tiedä kuvittelenko vain, mutta joka yö se kiljuu ja potkii kunnes pääsee syliin ja sitten osoittaa ovelle ja vaatii: "Anna! Anna!" Onhan sitä yskänlääkettä ja kipulääkettä vuorotelle jo viikon ajan syöty, mutta ei ne tunnu auttavan niin hyvin että yksivuotiaskin ynnäisi yksi plus yksi. Joinakin öinä yritän tarjota vain vettä, mutta sekään ei ole kelvannut. Mistäköhän lapseni ovat noin päättäväiset luonteet perineet. Joka tapauksessa, loppuyö on vietetty äidin vieressä potkien, yskien ja kiemurrellen. Paitsi että viime yönä siinä oli tosiaan kaikki nuo kolme, yksi kipeä ja kaksi pahoja unia kuusta ynnä muusta nähneitä. Kunnes puoli neljän aikaan minulta paloi pinna ja paimensin kaksi takaisin yläkertaan ja laitoin kolmannen pinnasänkyyn ja sormet korviin ja tyynyn pään päälle.

Itse asiassa, niin taidan tehdä nytkin. Ei kukaan juuri tällä minuutilla huuda, mutta eihän sitä tiiä milloin se taas alkaa. Öitä! Kerron teille huomenna Hennan järjestämistä skräppäyskutsuista! (Jonkun tarvitsee ehkä muistuttaa.)
terv. Heidi